Suolaherkkujen salaatti

Eilen oli mukavasti aikaa askarrella iltapalaksi herkkusalaatti. Tyttö oli nukkumassa ja samoilla unilla ehdimme jopa nauttia iltapalamme. Monesti tuntuu, että kun avaan jääkaapin, rottinkikehdon pohjalta kuuluu linnunpoikasen vaativaa ääntelyä ja oma syömiseni siirtyy taas tovilla. Tiedä sitten johtuivatko hyvät iltaunet pitkästä ulkoilulenkistä, joka alkoi tytön ensimmäisellä bussimatkalla sekä sisälsi ensimmäisen ulkoruokinnan! Tapasimme isin matkan varrella ja kävimme Käpylän ihanalla lippakiskalla herkuttelemassa. Minä söin käsittämättömän hyvää sitruunasorbettia ja isi valitsi kahvin sekä hillittömän kokoisen kroisantin, jonka lisukkeena oli mitä ilmeisimmin itsetehtyä omenahilloa. Kesällä tuli muutamia kertoja piipahdettua kyseisellä kiskalla ja maistettua muun muassa greippisorbettia sekä minttusuklaajäätelöä. Herkulliset jäätelöt ja sorbetit ovat käsittääkseni itsetehtyjä eikä siis minkään ison firman tuotteita. Ensimmäinen bussimatka meni itkien, mutta heti kyydistä poistuttuamme neiti nukahti. Kyydissä oli vain muutama matkustaja ja pienokaisen vaimea itkukin hukkui bussin hurinaan, joten kauhean suuria traumoja ei ensikyydistä jäänyt. Eikä kukaan kaikkitietävä tullut neuvomaan vauvanhoidosta! Neidin nälkä ajoittui kätevästi, kun sorbetti oli mennyt parempiin suihin ja äiti sai ensikertaa kokeilla imettämistä julkisella paikalla, puistossa. Hyvin sujui!

Käpylän lippakiskalla.

Ai niin, se salaatti! Olen monesti miettinyt, että pitävätkö ihmiset oikeasti salaateista, joissa ei ole mitään "sattumia"? Sattumilla tarkoitan kaikkea niitä suolaisia herkkupaloja, joilla salaatti tehdään maistuvaksi. Eiliseen iltapalasalaattiin kuului pakollisen rehupohjan lisäksi fetaa (ei mitään rasvatonta kumiversiota), oliiveja, salamia ja saunapalvikinkkua sekä piristykseksi tuoretta luumua. Päälle vielä oliiviöljyä sekä mustapippuria. Itse pidän paljon salaateista, varsinkin, kun kasvisten ja sattumien suhde on oikea. Suolapaloja ei kuitenkaan saa olla liikaa ja erilaisia kasviksia tulee olla riittävästi. Eilinen iltapala oli kieltämättä menestys!

Haaveista totta

Loppukesä on ollut ihanien elämänmuutosten aikaa. Minusta on tullut äiti. Loppuvuosi totutellaan vauvanhoidon lisäksi asumaan omakotitalossa! Olemme jo vuoden päivät etsineet sopivaa taloa. Monia hyviä vaihtoehtoja on tullut vastaan, mutta aina niistä on löytynyt jotain mikä ei miellytä. Tai sitten talo on ollut vain toisen mieleen. Yhdestä talosta ehdimme tehdä tarjouksen alkukesästä, mutta se meni toiselle perheelle. Välillä ehti iskeä jo epätoivo, että olemmeko tosiaan näin ronkeleita, kun mikään ei kelpaa. Toisaalta, kun kyse on elämäni suurimmasta hankinnasta niin itse en ole valmis muuttamaan taloon, jossa jo valmiiksi todella moni asia vaivaisi. Toki kompromisseja on tehtävä ja kun jotain saa niin jostain pitää luopua. Monen asian kanssa oppii elämään, mutta kyse onkin siitä haluaako.

Itse en ollut kovin innokas tekemään suurta remonttia, joten löytämämme talo oli siinä(kin) suhteessa löytö. Toki remontoitavaa vuosien varrella taatusti tulee, mutta on mukavaa muuttaa, kun hetiheti-listalla on lähinnä seinäpintojen ja kodinkoneiden päivittämistä. Kyseessä on siis vuonna -97 rakennettu puuverhoiltu talopaketti. Kuinka idyllisempää on puhua keltaisesta puutalosta? Ja miten talo vuodelta 1997 tuntuu olevan paljon nuorempi kuin jos sen mainitsee olevan 15 vuotta vanha? Uusi kotimme sijaitsee hiekkatien varrella Itä-Vantaalla. Sipoo taitaa häämöttää peltojen ja metsien takana. Miljöö on väljää omakotitaloaluetta peltojen keskellä. Mutta mikä tärkeintä, julkinen liikenne kulkee ihan vierestä!

Pääsemme muuttamaan marraskuun loppuun mennessä. Toki toivoisin asuvamme siellä mahdollisimman pian! Olemme laittaneet nykyisen kerrostalokolmiomme myyntiin ja ensimmäinen näyttö oli sunnuntaina. Kuinka kummalliselta tuntuukaan päästää ventovieraita ihmisiä pällistelemään omaa kotiamme. Noh, sitä juuri olemme itsekin tehneet viime syksystä asti. Käyneet pällistelemässä muiden koteja. Itse ainakin olen joihinkin komeroihin ja keittiönkaappeihin kurkistellut, mutta kurkistelivatko he myös minun kaappeihini?! Toivottavasti eivät joutuneet sullomaan lattialle pudonneita yläkaapin täkkejä takaisin...

Se toinen haave, vauva! Kuinka käsittämättömän määrän rakkautta tuo pieni ihminen on tuonut? Pientä tulokasta on odotettu kauan ja nyt ei sitä malttaisi päästää silmistään. Kahden tunnin päiväunet saavat aikaan mielettömän ikävän. Tunnemyllerryksissä on itketty ja naurettu vuorotellen. Itkun aiheeksi käy ihan mikä vain. Vaikka se, että pienimmät vaipat jäävät kohta pieneksi tai että tykkäävätkö kaikki varmasti hänen nimestään. On ihanaa oppia tunnistamaan lapsensa tarpeet. Hän on nälissään kuin pieni linnunpoikanen aukoessaan suutaan. Voisimme tuijotella pientä tyttöämme loputtomasti, niin ihana hän on!

Käsityöharrastukseni on jostain kumman syystä jäänyt toviksi taka-alalle. Jossain vaiheessa varmasti tartun taas kankaisiin ja saumurini pääsee vauhtiin! Pikkuhiljaa olemme saaneet päiviimme jotain rytmiä, mutta nälkäisen linnunpoikasen ruokkiminen vie oman aikansa. Olemme jo pari kertaa käyneet kahdestaan vaunuilemassa. Vaunulenkkejä olenkin pitkään odottanut, koska ulkoilumaastot nykyisen kotimme lähellä ovat mielettömät. Niistä nyt joudumme luopumaan, mutta toivottavasti uusi kotiseutumme tarjoaa uusia polkuja!

Maisemia vaunulenkiltä.

Villaihanuuksia vauvalle

Neitimme on saanut ystäviltä ja sukulaisilta lahjaksi mitä ihanimpia vaatteita. Esittelyn ansaitsevat erityisesti itsetehdyt villa-asut. Oranssin asun on neulonut äitini ja vihreän ystäväni Oulusta. Lämpimät kiitokset molemmille! Itselläni ei ehkä olisi kärsivällisyyttä neuloa näin suuritöisiä vaatteita. Haasteena taitaisi olla jälleen se, että pitäisi lukea ja seurata tarkasti ohjeita, johon malttini ei taida riittää... Kamera teki taas tepposet värien kanssa. Värit taitavat olla lähimpänä totuutta kuvissa, joissa puvut ovat esillä kokonaan.

Odotus palkittu!

Pieni tyttömme syntyi vihdoin ja onnellisuuden määrä on mittaamaton! Hän saapui maailmaan keskiviikkona 15.8. yön pimeydessä klo 4.16. Kaksi viikkoa yliaikaisena hän on kuitenkin yllättävän siro: syntymäpaino 3180 g ja -pituus 51 cm. Sain hänet heti rinnalleni ja aamun sarastaessa saimme tutustua toisiimme. Katse oli heti valpas ja utelias. Ruokailukin sujui kuin vanhalta tekijältä. Vietimme kaksi päivää lapsivuodeosastolla koko perheen voimin ja perjantaina pääsimme kotiin. Sen jälkeen ei ole muuta voinut tehdä kuin ihmetellä ja ihastella omaa pientä kultakimpalettamme.

Sormet ja varpaat laskettu.

Ruokailun jälkiä poskella ja yllä äitinsä tekemä pingviinibody.

Kestäviä vaippoja

Ei, ei vieläkään. Vauva taitaa odottaa häätöä viimeiseen asti. Maanantaina onkin ohjelmassa yliaikaiskontrolli, jos viikonlopun aikana(kaan) ei mitään tapahdu. Vauvan liikkeitä on seurattu, mutta onneksi ei ole tarvinnut laskea. Mahdottoman hyvältä tuntuu joka kerta, kun vauva liikkuu, potkii ja moukaroi. Mieltä helpottaa.

Tässä joutessa on taas ollut aikaa ommella. Vihdoin sain hankittua kaikki uupuneet tarvikkeet ja kankaat kestovaippoja varten. Olin unohtanut tilata vaippoihin kuivaliinakangasta, mutta onneksi sitä löytyi Eurokankaasta. Toistamiseen piti kangaskaupassa piipahtaa, koska olin asiaanperehtymättömänä ostanut liian vähän tarranauhan pehmeää puolta. Ei valmiita vaippoja tutkiessa tullut mieleen, että toista puolta tosiaan tarvitaan huomattavasti enemmän. Samalla ratkesi mietintä siitä, että miksi tarranauhan puolia myydään erikseen!

Aiemmin taisin jo kirjoittaa, että vaippojen imuiksi pengoin äidin liinavaatekaapista joutavia vanhoja froteepyyhkeitä. Leikkelin imut kahteen eri kokoon, jotta vaipan imua voi tilanteen mukaan säädellä. Peppua vasten tulevalle puolelle ompelin kuivaliinakangasta sekä yhteen kokeeksi sitä Ikean viltin fleeceä. Myllymuksuilta tilaamastani vaippapalakankaasta riitti kangasta vielä moneen liivinsuojuspariin, samoin kuin muista PUL-kankaan pikkutilkuista.

Nyt puuttuu enää vaippojen kantaja! Näytelmän päätähti. Edi-koira sai toimia mallina.

Omat tomaatit

Parvekepuutarhani sato on sittenkin melko yksitoikkoinen. Herneenversot taisivat mädäntyä, pavut olisivat tarvinneet ilmeisesti lisää aurinkoa, ananaskirsikkaa ja paprikaa vaivaavat inhottavat kirvat. Pinaattia sain yhteen ruokaan ja tilliä en yhteenkään. Viiniköynnös kukoistaa, mutta minkäännäköisiä rypäleenalkuja ei ole (vielä?) näkynyt. Mansikkakin on voimissaan, mutta marjat ovat vähissä... Mutta kaksi mahtavaa tomaattipuuta tuottavat mukavasti satoa! Parveke on edelleen kuin viidakko, kun lisänä on vielä jokusia kesäkukkia, omia ja hoidokkeja. Mitä tämä kaikki kertoo minusta puutarhanhoitajana? Innokkuus korvaa tuloksen?

Ne tomaatit. Kuinka herkullisia ne ovatkaan! Niitä on nyt riittänyt syötäväksi leivän päälle sekä tämän iltaiseen tomaattimozzarellabasilikaherkkuun.

Pussi nukkujalle

Innostuin keväämmällä ompelemaan vauvalle unipussin, kun löysin ohjeen kaavoineen Suuri Käsityö -lehdestä (11-12/2010). Kokemuksia unipussin käytöstä en ole juurikaan kuullut ja keskustelupalstoja välttelevänä en niitä vartavasten ole etsinytkään. Työkaverillani oli niistä hyviä kokemuksia, varsinkin, kun isosormisen isän ei tarvinnut näpertää keskellä yötä pikkuneppareita kiinni ja auki vaippaa vaihtaessaan. Tilasin kankaat Metsolan nettikaupasta, jonka valikoima miellyttää omaa kuosisilmää. Limenvärinen trikoo taitaa olla Eurokankaan valikoimista.

Yksityiskohdista mainitakseni hihansuut on ommeltu niin, että ne voi sulkea halutessaan. Ohjeissa tämä kohta oli kaikista haasteellisin ja päättelin tekotavan itse. Nautin juuri tällaisista ongelmanratkaisutilanteista -tai lähinnä siitä, että ratkaisen ne! Monesti saattaa myös käydä niin, että jos en hetihetiheti saa asiaa ratkaistua, ompeluprojekti jää lojumaan kuukausiksi. Elefanttiversiosta uupuu vielä kiristysnauha, joka on ollut jo tovin ostoslistalla... Toivottavasti esikoisemme saa pussissa nukkuessaan hyvät unet!

Kiristysnauha helmassa.

Vasemmanpuoleinen hinansuu suljettuna.

Nukkuva norsu tulee esille, kun hihansuun sulkee.

Vauvan nallepeitto

Mikseisejotuu?! Lasketusta ajasta on kuusi päivää ja malttamattomuus tavata pienokainen on raastava. Aloitin jokunen viikko sitten neulomaan vauvalle vilttiä ja olin lähes varma, etten saa sitä valmiiksi ennen vauvan syntymää. Toisin kävi. Eilen illalla kesken mehukkaiden supistelujen olin varma, että saan jättää viimeistelyn kesken. No, parin tunnin supistelut jäivät kesken ja unen tarve vei voiton. Päättelin peiton tänään.

Olen huono (lue: malttamaton) lukemaan minkäänlaisia ohjeita ja tämänkin peiton suunnitelma muuttui edetessään. Nallekuvion mallin sentään kaivoin netistä. Alunperin tarkoituksena oli neuloa myös muita kuvioita, mutta nalle-sydän-tähti-kukka-peitosta tulikin nallepeitto. Toisin sanoen en jaksanut piirtää tai etsiä malleja... Värivalinta oli pitkän pohdinnan tulos ja lopulta uskalsin tehdä päätöksen. Päädyin yllättäen lempiväriini ruskeaan sekä hieman riskimpään vaaleanpu.. siis lohenpunaiseen. Lohenpunainen! Lanka on Hjertegarnin Blend bamboo, jossa on 70% bambua ja loput puuvillaa.

Koska suunnitelmaa ei ollut enkä alkuinnostuksissani ajatellut yhtään pidemmälle, tuli eteen kummallisia haasteita. Päätin tehdä nallerivien ympärille helmineuletta toisella värillä, mutta eihän ne reunoista yhdistyneetkään. Tähän olisi varmaan pätenyt joku langankiepautuskikka, mutta päätin ommella "kahvat" kiinni jälkikäteen.

Neulomiseni saattaa nyt kuulostaa ensikertalaisen räpellykseltä, mutta takana on lukemattomia pipoja, lapasia ja villasukkia. Ensimmäistä kertaa neuloin peiton. Kuvat on otettu sekä salamalla että ilman, joten todellinen väri on jotain näiden väliltä. Nokkelimmat saattoivat peiton värivalinnasta päätellä vauvan sukupuolen, mutta toistaiseksi silti puhun vain vauvasta. Odotan saavani rinnalleni pitäviä todisteita!

Marjastusta ajankuluksi

Vauva antaa odottaa itseään ja näyttää nauttivan olostaan. Mikäs siinä, onneksi itsekin pystyn nauttimaan. Joskin odottavan aika on pitkä ja perusluonteeseeni kuuluva malttamattomuus nostaa totisesti päätään. Edelleen täytyy olla tyytyväinen, että vaikka laskettu aika on ohitettu jo monella päivällä, pystyn puuhastelemaan (lähes) mitä vaan. Loppukesän lempipuuhiini on muutaman vuoden aikana kuulunut marjastaminen ja mehustaminen. Lapsuuteeni ei ole kuulunut marjojen pakkopoiminta, joten olen "keksinyt" tämän harrastuksen ihan omien tarpeiden pohjalta. Marjastaminen keskittyy lähinnä puna- ja mustaviinimarjojen poimintaan sekä satunnaiseen mustikassa käymiseen. Kaupasta ostan mansikoita, mutta ne ja mustikat syödään pakastettuna sellaisenaan. Puolukoita sain viime syksynä valtavan määrän isän tuttavalta ja niitä on mennyt sekä mehuun että survokseen. Miehen mökiltä on kerätty myös raparperia.

En omista omia marjapensaita, mutta onneksi lähipiiristä niitä on kiitettävästi löytynyt. Aikasempina kesinä olen tyhjentänyt ystäväni viinimarjapensaita Keski-Suomessa, mutta sattuneesta syystä en ole nyt ehdotellut kesäreissua sinne. Tällä kertaa marjapensaita löytyi ystävän tontilta naapurikaupungista ja sinne tehtiin mukava päiväretki perjantaina. Yhdestä punaviinimarjapensaasta riitti poimittavaa kahteen isoon ämpäriin sekä toiseen ämpäriin kaveriksi hieman mustia ja valkoisia viinimarjoja. Kiitos myös auttaville käsille -isoille ja pienille!

Illalla oli ohjelmassa marjojen mehustus, jota jatkoin vielä tänään. Tein kolmenlaista mehua: punaviinimarjamehua, punaviinimarjaraparperimehua sekä sekamehua, jossa oli kolmenvärisia viinimarjoja, raparperia ja puolukkaa. Menneinä kesinä mehut ovat olleet mustaviinimarjapainoitteisia, joten tänä kesänä tulee vähän kirpsakampaa mehua. Käytän mehuissani aika nihkeästi sokeria, joten joillekin omaan makuuni sopivat mehuni saattavat olla turhan happamia...

Viime syksynä tein ensimmäistä kertaa erilaisia hilloja, mutta aika näyttää ryhdynkö siihen tänä vuonna. Kypsyvä omena- ja luumusato näytti ystävän tontilla kyllä oikein houkuttelevalta...

Pieniä kavereita löytyi pensaista.

Jakkara oli oiva apu!

Pienistä apukäsistä ne pienimmät.