keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Laskettu aika meni jo

Alan päivä päivältä olla enemmän siinä uskossa, että tämäkään vauva ei osaa itsekseen syntyä. Oikeastaan en syytä vauvaa vaan omaa kroppaani. Toisaalta olen ollut todella toiveikas spontaanin syntymän suhteen, mutta viimeistään tänään neuvolan terkkari vesitti haaveiluni: "Kyllä tämä siltä näyttää, että menee samalla kaavalla kuin ensimmäisen kanssa". Eihän se voi tietää! Esikoistytär syntyi siis triplakäynnistettynä ja imukupilla revittynä raskausviikolla 42+0. Äidilläni siis sama historia kahden lapsen kohdalla ja luulenpa, ettei tilasto muutu. Täytyy vain ajatella, että meidän perheen naisten kohduissa on niin hyvä olla, ettei sieltä haluta ulos.

Tänään mennään siis raskausviikoilla 40+5. Aamupäivällä oli siis neuvola, jossa kuunneltiin perinteisesti sydänäänet. Vauvan syke oli hitaampi kuin ennen, huomasin sen itse laukkaavasta äänestä heti. Oitis tuli pala kurkkuun. Viimeistään siinä vaiheessa, kun terkkari kädellään "vähän tässä herättelen vauvaa" tuli melkein hätä ja ehdin jo mielessäni suunnitella reitin Kättärille. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja syke hitaampi (135), mutta lohduttava terkkari kertoi numeron 120 olevan myös vielä normaali. Vauva taisi poikkeuksellisesti vain torkkua sydänäänten kuuntelun aikana.

Neuvolan jälkeen kävin kukkakaupassa ostamassa itselleni lohdutus- ja ilahdutuskukkia.


Eilen siivosin terassin eli lähinnä lakaisin sen ja portaat. Olimme käyneet myös hankkimassa syyskukkia terassin kukkalaatikoihin. Siirtelin kukkia ja painavia ruukkuja paikasta toiseen. Kyykin, kökin, nostelin ja kantelin. Illalla saunottiin. Vauva vatsassa meuhkasi koko illan, mutta sisällä halusi pysyä. Tänään haravoin ajetun nurmikon jämiä ja revin rehottavasta puutarhasta joutavia heiniä ja rikkaruohoja. Edes jotain puutarhaa yltää pitämään siistinä.


Vointi on edelleen ihan hyvä. Istuminen ja makaaminen käyvät sinänsä, mutta heti kun lähtee liikkeelle on lantio, nivuset ja reidet kuin tulessa. Välillä tuntuu kuin kävelisi keilapallo murtuneen lantion sisällä. Silti liikkeellä olo ja kevyt liikuskelu tuntuvat mukavimmilta. Olo on aika turpea, painoa on tullut n. 19 kiloa! Raskausarpia on tullut lähinnä kylkiin ja vatsan alle. Jostain syystä enemmän vatsan vasemmalle puolelle. Närästää aika ajoin, mutta Rennie vie vaivan pois oitis.

Taas kerran eletään elämän ainutlaatuisia hetkiä. Olen mahdollisesti viimeistä kertaa raskaana ja viimeisiä päiviä vain yhden lapsen äiti. Pienen pieni äitiyspelko kalvaa mieltäni. Esikoisen kohdalla kaikki on mennyt niin hyvin ja uskaltaako sanoa, että jopa helposti. Hän on terve ja maailman ihanin. Voiko meillä olla onni, mahdollisuus ja lupa saada toinen yhtä täydellinen lapsi? Toki haasteita varmasti tulee, mutta eihän mitään vakavaa, eihän?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti