lauantai 13. syyskuuta 2014

Meitä on nyt neljä!

Odotus on nyt ohi ja uusi elämä alkanut! Maanantaiaamuna meidän perheeseemme syntyi ihana poikavauva, tyttäremme pikkuveikka. Elämää nelihenkisenä perheenä ollaan nyt opeteltu, ihmetelty ja harjoiteltu muutaman päivän ajan.

Synnytyksen suhteen sain oikeastaan mitä tilasinkin. Olin sunnuntaina kurotellut omenoita naapurin puusta (luvalla), lakaissut jälleen portaita, siirrellyt soraa metalliharavalla.. Supistuksia tuli ja meni iltapäivän mittaan, mutta niin on tehnyt pitkin kesää. Illalla majouduttuani television ääreen tunsin supistusten olevan kipeämpiä ja huomasin vilkuilevani kelloa. Säännöllisesti tulee!

Menin yhdentoista maissa nukkumaan ja vitsikkäästi (toiveikkaasti) laitoin alleni isomman muovifroteesuojan. Pienemmän kanssa olin jo monta viikkoa nukkunut. Pyysin isäntää tulemaan viereeni pötköttämään ja vähän siirtämään suojaa, kun se ei ollutkaan ihan kunnolla allani. Jonkin ajan kuluttua alavatsassa muljahti ja lapsivedet losahtivat alleni! Aloin nauraa ja hihitellä. Herätin heti isännän, jonka kanssa kerättiin suoja "vaipaksi" ja kampesin itseni suihkuun. Nauruhihitys muuttui pikkuhiljaa onnen (ja paniikin-) kyyneleiksi, kun tajusin, että kohta meille syntyy vauva!

Soitin äidilleni, jotta hän lähtisi tulemaan meille tyttömme vuoksi. Kello oli puolen yön. Soitin myös Kätilöopistolle ja sain ohjeet seurata supistuksia, lapsiveden väriä ja omia tuntemuksia ennen lähtöä. Menin kuumaan suihkuun jumppapallo kaverina. Supistukset muuttuivat kivuliaammiksi melko pian ja soitin Kätilöopistolle uudelleen. Saimme luvan lähteä sinne ja kahden maissa olimme syntymähuoneessa.

Mukava nuori kätilö ehdotti ilokaasun ottamista. Ensin kieltäydyin siitä, koska edellisessä synnytyksessä siitä tuli liian pöhnäinen ja huono olo. Päädyin kuitenkin kokeilemaan sitä, mutta ehdotettua pienemmällä annoksella. Ratkaisu oli ihan hyvä, koska keskityin supistusten sijaan hengittämään kunnolla. Jonkun ajan päästä päädyimme spinaalipuudutukseen, joka alkoi vaikuttaa samantien ja olo oli taivaallinen!

Spinaalipuudutuksen saamisen jälkeen pystyin levätä ja kerätä hyvin voimia. Ponnistamisen tarve alkoi hiipiä pian ja sainkin alkaa hieman ponnistaa, kylkiasennossa. Vauvan pää oli piirun verran väärässä kulmassa, joten jäimme hieman odottelemaan asennon muuttumista. Kätilö ehdotti nousemista kontilleni ja tein työtä käskettyä. Supistukset melkein pakkottivat ponnistamaan, mutta sain luvan vain myötäillä niitä. Karmea tunne! Jonkin ajan kuluttua pään asento oli suoristunut ja pääsimme tositoimiin. Kello läheni seitsemää ja kätilö uhkaili työvuoronsa päättymisellä ja tsemppasi kunnon ponnistuksiin.

Puudutuksen vaikutus oli siinä vaiheessa (käsittääkseni ja tuntemuksista päätellen) hävinnyt taivaan tuuliin. Pään syntyminen teki tiukkaa ja kirveli suunnattomasti. Maanantaiaamuna kello 6.53 terve ja tuore poikavauva näki aamunsarastuksen! Sain ihanan poikasen heti rinnalleni. Episiotomiaa ei tarvittu, mutta pari tikkiä silti. Pojan syntymäpaino oli 4195 g ja -pituus 52 cm. Kilon ja sentin enemmän kuin siskollaan.

Pitkän suihkun, pojan kylvetyksen ja runsaan aamupalan jälkeen pääsimme lähtemään lapsivuodeosastolle. Tällä kertaa siirtymiseen ei onneksi tarvinnut pyörätuolia. Perhehuonetta ei harmikseni ollut tarjolla, mutta onneksi saimme sellaisen kaksi vuotta sitten esikoisen synnyttyä. Kämppäkaverin vauva itki koko yön ja nukuin noin kaksi tuntia. Saimme onneksi luvan lähteä kotiin jo seuraavana päivänä. Lääkärin tutkittua pojan nautin vielä sairaalalounaan, suihkun ja pakkasimme kamamme ja lähdimme kotiin.


Lyhyen sairaalavisiitin aikana meitä ehtivät käydä moikkaamassa vain isovanhemmat sekä tietenkin esikoisemme. Olin pelännyt esikoisen näkemistä sairaalassa, laitosvaatteissa ja hormoonihöyryissä. Koska epäilimme tyttärellä olevan enterorokon, olimme sopineet näkevämme isovanhemmat ja tytön sairaalan kahvilassa. Nähtyäni tyttäremme aulassa purskahdin samantien itkuun. Se ei onneksi yltynyt hervottomaksi vaan pystyin (julkisen tilan vuoksi?) hillitsemään itseni enkä pelästyttänyt ihmettelevää ja tuoretta isosiskoa sen enempää... Onneksi tyttö halusi tulla äidin syliin!


Tästä alkaa taas uusi ja ihmeellinen elämänvaihe. Talo on rakkautta pullollaan. Sitä ei onneksi tarvitse jakaa, sitä on tullut lisää. Olemme niin onnellisia.



2 kommenttia: