lauantai 8. marraskuuta 2014

Kaksikuinen pikkuveli

Kokonaiset kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun esikoistyttären ihana pikkuveli syntyi tähän maailmaan. Kaksi kuukautta tuntuu lyhyeltä ajalta, mutta poika on niin tuttu ja rakas, että tuntuu että hän olisi kuulunut perheeseemme huomattavasti pidempään! Aika menee kuin siivillä ja pelkään, etten saa jotenkin tallennettua kuopuksen vauva-aikaa muistiini.


Miten meillä on mennyt? Ihan hyvin, ellei jopa oikein hyvin. Ei kai sitä ääneen saisi sanoa, mutta kuopus on kyllä helppo ja ihanan tyytyväinen poika. Sisarusten suhde on kehittynyt silminnähden. Nyt tyttärenkin uskaltaa (useimmiten) jättää pieneksi toviksi pikkuveljen kanssa kaksin ilman valvovaa silmää. Alkuviikkoina kohtelu ei nimittäin ollut kovin hellää. Nyt pojan itkiessä isosisko hyssyttelee ja laittaa tuttia suuhun. Lattialla pötkötellessään poika hakee katseellaan siskoaan, seuraa hänen puuhiaan ja hymyilee valloittavasti. Siskon jutut viihdyttävät selkeästi! Toinen vakkari hymypaikka on pesukoneen päällä oleva hoitopöytä. Seinällä olevat kuvat saavat aina hymyn huulille, vaikka harmituksen vallitessa siihen pötkölleen laitettaisiin.

Kasvusta en osaa vielä tarkemmin sanoa, ensi viikolla on kaksikuisneuvola. Vaatteita jää kovaa vauhtia pieneksi eli eiköhän poika kasva! Rintamaitoa riittää ja imetyskin on sujunut pitkään ilman itkua ja irvistyksiä (minun osaltani siis). Myös rintakumeille, veren tihkumiselle ja jatkuvalle rasvaamiselle on saatu heittää hyvästit.


Vauvan päivärytmi on solahtanut isosiskon rytmiin mitä mainioimmin. Aamulla hän heräilee seitsemän-kahdeksan maissa ja on pari tuntia hereillä aamutoimien ajan. Kun teemme lähtöä aamupäiväulkoilulle, poika menee vaunuihin ulos nukkumaan. Hän nukkuu kahdesta neljään tuntia. Ensimmäisten unien jälkeen hän herää noin tunniksi ja menee taas ulos vaunuihin nukkumaan siinä kolmen hujakoilla. Tässä välissä isosisko herää omilta päiväuniltaan ja itselläni on monesti tunti (ellei pari) ihan hiljaista omaa aikaa. Tai ainakin henkilökohtaista aikaa pojan kanssa, kun isosisko nukkuu.

Nukkuva poika kulkee mukana isosiskon iltapäiväulkoilujen aikaan ja heräilee siinä viiden kuuden maissa. Iltasella hän jaksaa olla muutaman tunnin hereillä ennen yöunia, joille hän menee yhdeksän kymmenen maissa. Yöherätyksiä on yhdestä neljään. Poika ääntelee, imetän häntä viitisen minuuttia sängynlaidalla istuen, laitan pojan omaan sänkyyn unia jatkamaan ja käyn itsekin taas nukkumaan. (Kuulostaapa helpolta, ensi yö varmasti sitten valvotaan!)


Mitä temppuja tämä kaksikuinen osaa? Ainakin hymyilyn! Hymyjä väläytellään ja ne ovat aina niiiiiin pakahduttavia! Poika jaksaa olla jonkin aikaa vatsallaan, mutta väsyy pian. Muutaman kerran hän on (vahingossa?) käännähtänyt vatsalta selälleen. Kuopus on ruumiinrakenteeltaan aivan erilainen kuin siskonsa oli vauvana. Tytär oli hento ja syliinmukautuva, poika puolestaan jopa tönkkö! Sylittelyasennotkin ovat välillä koomisia, kun poika jäykistelee itseään.
 



Kaksi ensimmäistä kuukautta kahden lapsen äitinä ovat menneet paremmin kuin odotin. Pojan levollinen olemus ja tyttären nopea(hko) sopeutuminen uuteen tilanteeseen ovat ilahduttaneet minua kovasti. Toki odotan töistä saapuvaa isäntää päivittäin ja iloitsen hänen vapaapäivistään. Kaikki neljä isovanhempaa ovat olleet korvaamaton apu näinä alkukuukausina (ja -vuosina). Synnytyksestä palautuminen ja parantuminen on sujunut huomattavasti nopeammin kuin esikoisen kohdalla. Ja imetyskidutuksen nopeampi vaihtuminen siihen autuaaseen imetykseen, huh!

Elämä tuntuu tasaiselta ja turvalliselta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen näistä kahdesta pallerosta!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti